keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kuva: Valentin Hintikka

Mikä on lempisupersankarinne? Minun on tämä Vituiksmän.

Teoriassa minun pitäisi parhaillaan olla Helsinki-Vantaalla, vähän perhosia vatsassa. Lentoni Barcelonaan lähtee tänä iltana, mutta minä pötkötän sadan kilometrin päässä vanhempieni sohvalla. Miten tässä näin pääsi käymään?

Ystävänpäivänä olin vielä Helsingissä ja puuhasin innolla matkajärjestelyjen parissa. Aamulla kurkkuni oli vähän kipeä, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Vaikka pieni flunssa iskisikin, ehtisi se vielä hyvin parantua ennen muuttoa.

Illalla kurkkukipu kuitenkin paheni historiallisiin mittoihin. Kurkkua särki melkeinpä enemmän kuin koskaan ennen, mutta kaikki muut flunssaoireet loistivat poissaolollaan. Uuvahdin illaksi sohvalle ja napsin särkylääkkeitä.

Seuraavana päivänä olo oli onneksi parempi. Kävin jopa parin kaverini kanssa testaamassa uuden sushiravintolan ja hurautin bussilla vanhemmilleni. Kyllä tämä tästä.

Maanantaiaamuna heräsin siihen, että ei tämä sittenkään tästä. Olin jo oikeasti kipeä. Osoittelin peilin edessä taskulampulla kurkkuuni ja totesin, että sen oikea puoli oli reilusti turvonnut. Näppäränä tyttönä guuglasin oireeni ja diagnosoin itselläni kurkkupaiseen. En ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan, ja se vaikutti suorastaan pelottavan epämiellyttävältä.

Luin kurkkupaiseesta lisää. Netti kertoi avuliaasti, että jos epäilee itsellään kurkkupaisetta, lääkäriin pitää hakeutua heti. Jos paisetta ei hoideta, tulehdus saattaa levitä kaulalle, keuhkoihin tai aivoihin ja olla jopa hengenvaarallinen. Soitin terveyskeskukseen ja yritin varata lääkäriajan, turhaan. Kuulemma riittää ihan hyvin, jos vilautan kurkkuani hoitajalle.

Terveyskeskuksessa hoitaja vilkaisi kurkkuuni ja sanoi, ettei voi tehdä asialle mitään, koska ei ole lääkäri. Edes nieluviljelyä ei tehty, ja hoitaja passitti minut kotiin paranemaan. "Tule parin kolmen päivän päästä uudestaan, jos tauti ei siihen mennessä parane." Aha, kiitos tästä.

Tiistaina turvotus oli peittänyt jo puoli kurkkua, ja kipu oli sietämätöntä. Soitin uudestaan terveyskeskukseen, enkä suostunut luovuttamaan ennen kuin sain iltapäiväksi ajan lääkärille. Iltapäivää odotellessa makasin sohvalla ja purskahtelin vähän väliä itkuun.

Lääkäri kurkisti kurkkuuni, teki nieluviljelyn, tarjosi reilusti sympatiaa ja mittasi kuumeeni, jota oli yllättäen yli 38 astetta. Sain vielä lähetteen Hämeenlinnan keskussairaalaan, koska pikkupaikkakuntamme on niin pieni, ettei siellä ole edes korvalääkäriä.

Hämeenlinnassa olimme viiden aikaan illalla. Korvatautien poliklinikka oli jo sulkenut ovensa, joten jouduimme ensiapuun. Vastaanottovirkailijan mukaan ensiavussa oli ruuhkaa, eikä hän osannut arvioida, kauanko joutuisimme lääkäriä odottamaan. Odotusaulassa meille teki seuraa kuumeinen, kätensä murtanut herrasmies, joka sanoi odottaneensa toistaiseksi viisi tuntia.

Itse selvisin onneksi vaivaisella parin tunnin odotuksella. Kun lopulta pääsin lääkäriin, seurasi operaatio, jota olin pelännyt jo monta päivää: paiseen puhkaiseminen. Jos kropassani oli yksi kohta, johon en sillä hetkellä olisi halunnut kenenkään koskevan, se oli turvonnut ja superkipeä kurkkuni. Kaiken lisäksi pelkään muutenkin neuloja ja verta.

Yritin tsempata ja ajatella, että kunhan jaksan seuraavat pari minuuttia, oloni helpottaa heti ja alan parantua. Kerran se vain kirpaisee! Lääkäri tuikkasi kurkkuuni kolme puudutuspiikkiä ja yritti sen jälkeen kiskoa kurkustani neulalla märkää kolmesta eri paikasta. Ei löytynyt. Kauhukseni lääkäri vaihtoi vielä pieneen veitseen ja yritti sen jälkeen uudelleen. Ei vieläkään mitään.

Koska märkää ei löytynyt, minulla ei kuulemma ollutkaan kurkkupaisetta. Lähdin sairaalasta entistä kipeämpänä ja verta syljeskellen. Antibiootteja ja vahvoja kipulääkkeitä sentään sain, ehkä ne auttaisivat.

Kotona nappasin kipulääkkeitä, jotka pistivät pääni sekaisin mutta eivät varsinaisesti tehneet mitään kivulle, ja menin nukkumaan. Heräsin noin kolmen aikaan yöllä. Hörppäsin hieman vettä, ja yllätyin, kun se tuli iloisesti nenän kautta ulos. Kokeilin uudestaan, samoin tuloksin. Mitä hittoa, miksen osaa nielaista?

Nousin ylös, katsoin suuhuni ja säikähdin näkemääni. Kurkkuni oli osittain tummansininen, osittain valkoinen, mutta häiritsevintä siinä oli se, että se oli turvonnut melkein umpeen. Vasemmalla oli enää vajaan puolen sentin rako, josta mahduin hengittämään ja nielemään. Ylhäällä normaalisti roikkuva kitakielekekin tuntui kadonneen johonkin turvotuksen sekaan.

Tätä ihmetellessäni äitini heräsi ja minä aloin voida pahoin. Ehdin juuri ja juuri ääneen pohtia, miten muka pystyisin oksentamaan lähes umpeen turvonneella kurkullani, kun jo syöksyin vessaan ja oksensin aiemmin illalla nielemääni verta. Meno alkoi olla sen verran villiä, että lähdimme pikkupaikkakuntamme sairaalaan, vaikka tiesimme, ettei siellä korvalääkäriä olekaan.

Sairaalassa selvästi ihmeteltiin sitä, että tulimme sinne keskellä yötä pelkän kurkkukivun takia, mutta kurkkuni nähtyään lääkäri piristyi oitis ja hihkaisi: "Onpa jännän näköinen!" Kuumeeni mitattiin, ja sitä oli nyt 38,8. Lääkäri myös vilkaisi Hämeenlinnasta saamiani papereita ja totesi saman tien, ettei minua siellä hoitanut lääkäri "kyllä ole mikään korvalääkäri". Sain sympatiaa, lisää kipulääkkeitä (jotka yritin parhaani mukaan olla vetämättä nenääni) ja uuden lähetteen Hämeenlinnaan. "Edelleen epäillään nielupaisetta", luki lähetteessä loppukaneettina.

Kävimme kotona nukkumassa pari tuntia ja ajoimme aamukahdeksaksi Hämeenlinnaan. Ilokseni korvatautien poliklinikka oli auki ja pääsin todella nopeasti Ihan Oikealle Korvalääkärille. Siihen ilo sitten loppuikin, koska lääkäri totesi heti, että minulla tosiaan on nielupaise ja "vielä iso sellainen". Eilinen neulaoperaatio oli pakko toistaa, ja jos mahdollista se oli entistä kamalampaa, koska tällä kertaa paise todella puhkaistiin. Lääkäri oli kuitenkin nuori ja komea tosi mukava, ja oli mielenkiintoista seurata muiden saman lääkärin vastaanotolle jonottavien potilaiden ilmeitä, kun kävelin huoneesta verta kurkustani suoltaen.

Koska tulehdusarvoni olivat aika korkealla (CRP oli 226), jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni jäämään sairaalaan yön yli. Seuraava koitos oli tipan laittaminen, jota jännitin jo etukäteen, koska kukaan ei koskaan tunnu löytävän käsistäni verisuonia. Helpotuksekseni paikalle haettiin koko sairaalan parhaaksi pistäjäksi tituleerattu hoitaja, jolla oli kuulemma pistelystä yli 40 vuoden kokemus.

Hoitaja aloitti optimistisesti ja totesi, ettei vika missään nimessä ole suonissani. Ensimmäinen pistos meni kuitenkin ohi, samoin toinen ja kolmas. Hoitaja vaihtoi suonta ja yritti uudelleen. Sama toistui. Neljännen suonen kohdalla tippa vihdoin saatiin paikalleen ja kipulääke alkoi virrata. Lähteissään hoitaja myönsi, että ehkä minulla sittenkin on vähän vaikeat suonet.

Loppupäivä meni ihan mukavasti telkkaria katsellen. Kipulääkitys oli kohdillaan, koska sain sen tupla- tai jopa tripla-annoksina, ja ihanat hoitajani ennakoivat kaikki tarpeeni ennen kuin ehdin edes itse huomata niitä. Yksi sisar hento valkoinen myös päivitteli, miten hyvä tuuri minulla kävi, kun sairastuin jo Suomessa enkä Espanjassa, "Espanjan sairaanhoito kun voi olla ihan mitä vaan". En viitsinyt sanoa, että oman kokemukseni mukaan ulkomailla (ainakin Englannissa ja Japanissa) saa parempaa hoitoa kuin Suomessa.

Ihana siskontyttöni (vähän vajaa 5v) piirsi minulle näin hienon piirustuksen sairaalassa ollessani. On se taitava!

Seuraavana aamuna pääsin taas uuden lääkärin ihmeteltäväksi. Harmikseni turvotus kurkussani ei ollutkaan laskenut, vaan päinvastoin pahentunut. Lääkäri totesi muina naisina, että katsoo taas neulalla, löytyykö kurkustani vielä märkää. Mitäääh? Eeeeeeeeeiiiiiiiiiii! Olin jo mielessäni iloinnut siitä, että jos tilanne onkin mennyt huonompaan, joudun luultavasti nielurisaleikkaukseen, mutta ainakaan kukaan ei enää ikinä tule puhkomaan kurkkuani.

Kun kidutusoperaatio toistettiin kolmatta kertaa, taisin jo vapista, huohottaa ja pidätellä kyyneleitä. Eikä kurkusta tälläkään kertaa edes löytynyt mitään. Se paljaalla silmällä todettavissa oleva turvotus kuitenkin tarkoitti, että nielurisat oli parempi leikata joka tapauksessa. Lääkäri kirjoitti minulle kaksi viikkoa sairauslomaa ja totesi, etten sinä aikana saa lentää Espanjaan tai mihinkään muuallekaan. Hops! En taidakaan sitten aloittaa uusia töitäni 2.3.

Nimppareitani juhlin Hämeenlinnan keskussairaalan leikkauspöydällä. Leikkauksen aikana olin tietysti autuaan tietämätön kaikesta ja näin niin sikeitä unia, että niistä vähän jopa harmitti herätä. Jäin sairaalaan vielä yhdeksi yöksi, mikä oli siitä mukavaa, että ihanat hoitajani Kaisa, Aila ja Linnea eivät yleensä antaneet minun kärsiä kipuja hetkeäkään. Toisaalta olin neulakammoisena jo niin väsynyt kaikkeen pistelyyn ja viiltelyyn, että kun seuraavana päivänä sain luvan palata kotiin, olin suorastaan lapsellisen riemuissani.

Nyt leikkauksesta on kulunut melkein viikko, jonka olen viettänyt vanhempieni hyvässä hoivassa. Äiti on keittänyt minulle vispipuuroa ja jauhanut hedelmistä mehua, että saan vähän vitamiineja, ja isä on kiellellyt minua nostamasta mitään maitopurkkia painavampaa. Kurkkupaiseeseen verrattuna toipumisajan kipuja ei kannata edes mainita, mutta kieltämättä odotan innolla sitä, että syöminen ei olisi niin vaikeaa ja varsinkin sitä, että saisin syödä kiinteitä ja lämpimiä ruokia. Huvittavaa kyllä nyt kun saan ihan lääkärin määräyksestä syödä jäätelöä, haaveilen lähinnä ruisleivästä ja salaatista. Sairastaessa kiloja onkin tippunut jo neljä, joten jos ei muuta, niin ainakin Biitsikunnossa Barcelonaan -projekti on hyvällä alulla (heh).

 Vain dosetti puuttuu! Näitä kun popsii kolme kertaa päivässä, niin joko paranee tai saa maksavaurion.

Barcelonasta puheen ollen vähän pelkäsin, että äkillinen ja kovin mielenkiintoisesti ajoitettu sairastumiseni saattaa vaikuttaa uuden työnantajani silmissä siltä, että olen vain jänistänyt ja keksinyt sille naurettavan tekosyyn. Barcelonan päässä hommaan on kuitenkin suhtauduttu tosi asiallisesti, ja kaikki ovat vain pyytäneet minua hoitamaan itseni kuntoon ja miettimään vasta sitten uutta aloituspäivää. Eivät kuulemma katoa sieltä sillä aikaa mihinkään.


4 kommenttia:

  1. No huh heijaa, kylläpä sulle sattuu (pun intended)! Tosiaankin kuulosti aika kauhealta kokemukselta, toivottavasti paranet pian :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aina pitää vähän sattua, ettei käy tylsäksi. ;) Mutta tavallaanhan tää tuli ajoitettua hyvin, kun tauti iski sentään ennen lähtöä, eikä sitten heti Barcelonaan saavuttua.

      Poista
  2. Huhhuh mikä kertomus! Aivan järkky! Olen kieriskellyt tässä aamupäivän itsesäälissä, koska viime viikon lopulla kärsin todennäköisesti noroviruksesta ja nyt on flunssa päällä, mutta tämä kirjoitus toi mukavasti fiilistä, että ei nää mun vaivat lopulta ole niin erityisen pahoja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, jos näistä oli apua! ;) Vaikka tosi pieniähän nämä omatkin vaivani ovat, jos moneen muuhun verrataan, sairaalassakaan ei tarvinnut olla kuin 2 yötä.

      Poista