Takinkäännös ja uusi kotimaa

Kuva: Dale Jarvis

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka vielä syyskuussa hehkutin tahtovani tehdä etätöitä maailmalla matkustellen. Itseni tuntien olisi pitänyt aavistaa, että saan vielä syödä sanani. Olen aina ollut poikkeuksellisen hyvä innostumaan asioista ensin ihan vimmatusti ja kääntämään sitten takkiani liepeet viuhuen. Niin olen tehnyt nytkin.

Kaikki alkoi juuri ennen uutta vuotta, kun surffailin netissä aivan muina naisina. Silmiini sattui työilmoitus, joka vaikutti melkein liian hyvältä ollakseen totta. Kasvava kansainvälinen firma etsi oman alani ihmistä Barcelonan toimistolleen. Hmmmm, mitä jos muuttaisin sittenkin Barcelonaan? Itse työ vaikutti sopivalta, ja Barcelonakin sijaitsee mukavasti Välimeren ja Pyreneiden välimaastossa - olen varmaan täällä blogissakin kertonut, että olen aina halunnut asua meren ja vuorten välissä. Puhumattakaan siitä, että olen jo vuosia halunnut oppia espanjaa (niin niin, katala katalaanin kieli voi tietysti häiritä espanjan oppimista, mutta ei nyt tallata haaveitani ihan vielä).

Yön pikkutunneilla raapustin nopeasti työhakemuksen ja lähetin sen menemään. Homman yöllisyys ehkä vaikutti siihen, että vaikka yleensä olen jopa naurettavan huolellinen ja pikkutarkka, heti ansioluetteloni ensimmäiseen kappaleeseen jäi tällä kertaa mojova kirjoitus- ja kielioppivirhe. Kun otetaan huomioon, että oman alani töissä kirjoittaminen ja tarkkuus ovat niitä tärkeimpiä taitoja, alku ei ollut lupaava.

Seuraavana päivänä luin lisää itse yrityksestä ja aloin jo innostua. Työympäristöltään firma vaikutti tismalleen sellaiselta, jossa viihtyisin. Selasin kuvia värikkäästi sisustetuista toimistoista, joissa oli kattoterasseja, ping pong -pöytiä ja jopa liukumäki. Kautta linjan korostui ajatus siitä, että vaikka työpaikalla tehdään ahkerasti töitä, siellä saa ja myös pitää olla hauskaa. Aamen! Oltuani Lontoossa yli 6 vuotta töissä firmassa, jossa töitä tehtiin välillä hölmöt peruukit päässä ja välillä pehmonuolipyssyjen ammuksia väistellen, olen pilalle hemmoteltu enkä enää kovin helposti sopeudu vakavamieliseen puurtamiseen. (Sivumennen sanoen haastattelin kerran Lontoossa uusia työntekijöitä päivänä, jolloin olimme kaikki pukeutuneet merirosvoiksi ja puhuimme merirosvoa. Lopulta paikan sai se, joka jo muutaman merirosvon nähtyään totesi, että "If I had known, I would have come as a pirate too.")

Parin päivän kuluttua sain Barcelonasta sähköpostia, jossa sovittiin alustava puhelinhaastattelu. Mahtavaa! Aloitin kuumeisen haastatteluvalmistautumisen. Lopulta haastattelu meni ihan hyvin, mutta sen kuluessa selvisi, että jos en aivan alkumetreillä karsiutuisi, edessä olisi tähänastisen elämäni pisin rekryprosessi. Alustavaa puhelinhaastattelua seuraisi netin kautta tehtävä 45 minuutin kirjoitustesti, kaksi Skype-haastattelua, Barcelonassa tehtävät viisi haastattelua ja toinen kirjoitustesti sekä sokerina pohjalla vielä yksi Skype-haastattelu. Siis yhteensä yhdeksän haastattelua ja kaksi testiä. Huh, tämähän on kuin Googlelle hakisi! Onko siihen joku sääntö, että jos firmassa on liukumäki, siellä täytyy olla myös totaalisen ylimitoitettu rekryprosessi?

Kuva: ApanY2K

Ei auttanut, kun yrittää ajatella asiaa yksi testi tai haastattelu kerrallaan. Heti ensimmäinen testi osoittautui reilusti odotettua vaikeammaksi. Testissä piti 45 minuutissa tuottaa uusi teksti kahdeksan eri monisivuisen dokumentin pohjalta. Kun aihepiirikin oli todella tekninen, olisin hyvin voinut käyttää koko sen 45 minuuttia pelkästään niiden kahdeksan dokumentin sisältämän informaation omaksumiseen. Yritin kuitenkin epätoivoisesti räpeltää paperille edes jotain. Aika loppui auttamatta kesken (kuten tietysti tarkoitus olikin), enkä ehtinyt oikolukemaan säälittävää pikku tuotostani. Heti testin jälkeen tietysti bongasin tekstistäni ison kasan epäjohdonmukaisuuksia ja virheitä ja potkin itseäni koko seuraavan viikonlopun. Pitikin mokata tämä!

Kaikkien odotusten vastaisesti pääsin kuitenkin testistä läpi ja sain lopulta kutsun päiväksi Barcelonaan. Lennot, hotelli ja muut kulut maksettiin puolestani, joten iloitsin mielessäni siitä, että jos en töitä saisikaan, niin ainakin ilmaisen reissun Espanjaan. Perillä Barcelonassa paistoi sitä paitsi ihanasti aurinko, ja hotellin baarista sai harvinaisen hyvää punaviiniä. Harmi, etten seuraavan päivän ohjelman takia uskaltanut juoda kuin lasillisen.

Viini oli ihanaa, mutta tuon kalan päälle tällätty juusto maistui jännästi hikisille sukille.

Suuri haastattelupäivä alkoi 20 minuutin testillä, jonka jälkeen ohjelmassa oli viisi 45 minuutin haastattelua. Etukäteen hirvitti, kuinka jaksan tsempata koko päivän, mutta kaikki haastattelijat osoittautuivat älyttömän symppiksiksi ja oli hauska seurata, kuinka haastatteluhuoneen viereisessä käytävässä ping pong -pallot viuhuivat ees taas. Lähes jokaisessa haastattelussa minulta kysyttiin suorastaan huvittavan varovaiseen sävyyn, voisinko mitenkään ajatella matkustavani töiden puitteissa, kun tämä työ ikävä kyllä vaatii paljon matkustamista. Yksi haastattelijoista sentään ymmärsi perua kysymyksensä, kun kerroin, mitä olen puuhannut viimeisen vuoden.

Muutaman haastattelun jälkeen en jaksanut jännittää enää ollenkaan ja viimeisen haastattelun lopussa olisin melkein halunnut käydä läpi vielä toiset viisi. Tiedä sitten, oliko adrenaliinilla osuutta asiaan, koska kun haastattelujen jälkeen kipaisin kaupungille ja menin katsomaan Antoni Gaudín suunnittelemaa Casa Batllóa, uuvahdin täysin.

Kuvassa oikealla ainoa nähtävyys, johon haastattelureissulla ehdin, satumainen Casa Battlo. 

Seitsemältä illalla olin jo ihan valmis taistelemaan itseni hotellisänkyni tiukkaakin tiukemmin pedatun peiton alle ja jäämään sinne noin pariksi viikoksi.

Naurettavan tiukasti pedattu, mutta ah niin ihana hotellisänky.

Palattuani reissusta jäljellä oli vielä viimeinen Skype-haastattelu. Olisin halunnut sen mahdollisimman pian pois alta, mutta sepä viivästyi viikolla, koska firman koko rekryosasto matkasi Berliiniin kohottamaan yhteishenkeään. Tässä vaiheessa kärsivällisyyteni ei millään enää meinannut riittää ja joku kuuhulluuskin aiheutti monen päivän unettomuuden, mutta tulihan se viimeinen haastattelupäivä lopulta. Harmi vain, että haastattelija itse oli sairaana, joten hän ei laittanut Skypen videotoimintoa päälle. Minulla se oli päällä, joten haastattelija näki jokaisen ilmeeni, mutta minä en hänen. On yllättävän hankalaa hymyillä posket soikeina läppärin ruudulle, jolta ei saa minkäänlaista vastakaikua!

Ilmeisesti vimmattu hymyilyni kuitenkin toimi tai sitten haastattelija ei vain sairaana ollut terävimmillään, koska jo muutaman tunnin päästä sain puhelun, jossa minulle tarjottiin töitä, olettaen että saan edellisestä duunistani positiiviset suositukset. Mahtavaa, qué suerte! Tai kuten entinen opiskelukaverini olisi asian ilmaissut: ¡Baila baila, tico tico!

Ensimmäiseksi työpäiväksi sovittiin 2.3., joten yhtäkkiä muuttoon olikin enää pari viikkoa. No, kahdessa viikossa minä joskus Lontooseenkin muutin, joten eiköhän se tälläkin kertaa onnistu. Irtolaisvuoteni jäljiltä omistan kovin vähän tavaraakin, eikä minulla ole edes kämppää, jota irtisanoa. Sitä paitsi Espanjassa on jo aika lämmin, ja lämmin on kiva!

Tuonne asumaan! Huomatkaa taustalla siintävät lumihuippuiset vuoret ja etualalla lainehtiva Välimeri.

Tervetuloa siis täällä blogin puolellakin seurailemaan muuttoa Barcelonaan! Ainakin itse puhkun täällä intoa ja tuntuu mukavalta saada pitkästä aikaa kirjoittaa maasta, johon voi tutustua ihan ajan kanssa, oikeaa arkea eläen, mutta jonka vielä näkee uusin silmin. (Tietysti kirjoitan edelleen mielelläni myös Lontoosta, mutta asuttuani siellä melkein 7 vuotta olen jo vähän sokea sille, mikä muita suomalaisia Lontoossa saattaisi kiinnostaa. Tai pikemminkin monet kiinnostavat asiat tuntuvat omaan korvaani jo niin itsestäänselviltä, että kuvittelen niiden olevan vanhaa kauraa kaikille muillekin.)

Muutto Barcelonaan varmaan silti virkistää muistiani myös Lontoon omaperäisyyksien suhteen, ja veikkaan, että blogissa nähdään jatkossa entistä enemmän juttuja Suomen, Englannin ja Espanjan välisistä kulttuurieroista. Jos siellä ruutujen takana nyt kuitenkin joku jää haikailemaan etätyö- ja irtolaisuuspostausten perään, niin en voi kuin esittää nöyrimmät pahoitteluni! Auttaisiko, jos sanoisin, että en minä sinne Espanjaankaan ole loppuelämäkseni asettumassa? Pikemminkin mieli tekee asua eri maissa, joitakin vuosia kerrallaan, jotta ehtii kunnolla tutustua eri kulttuureihin ja kieliin. Uudella työnantajallani onkin sopivasti toimistoja 9 eri maassa ja he kuulemma tukevat henkilöstön siirtymistä paikasta toiseen, sekä pysyvämmin että vaihtariperiaatteella...mutta aloitetaan nyt sillä Barcelonalla!

Jaa tämä kirjoitus.

• Facebook
• Twitter
• Google+
• Pinterest
• StumbleUpon
• Delicious
• LinkedIn
• Reddit
• Technorati

​