torstai 9. tammikuuta 2014

Tämän postauksen nimi olisi voinut olla myös "When it rains, it pours".

Brittilää riepottelee kuulemma joku vimmattu talvimyrsky. Lontoossa sitä ei ole pahemmin huomannut, vaikka matkavalmisteluni ovat kyllä olleet visusti vastatuulessa. Viime viikko on taas ollut sellainen, että on pitänyt ihan kahteen kertaan miettiä, kannattaako mihinkään reissuun edes lähteä, kun luonnetta kehittäviä pikku vastoinkäymisiä voi kokea näin paljon jo ihan kotioloissakin. Henkinen kehitykseni on ollut suorastaan huimaa, kun olen opetellut mm. kärsivällisyyttä ja maallisesta materiasta luopumista.

Kaikki alkoi siitä, kun joulun jälkeen pötköttelin sängyssä, testasin suklaakonvehdeilla ähkyni rajoja ja luin Kindlestä eri maiden matkaoppaita. Muut olivat jo nukkumassa, kun minä vielä kukuin valveilla himmeästi hohtavan ruudun ääressä ja tutkin junareittejä Macchu Picchulle. Lopulta nukkumatti tavoitti kuitenkin minutkin. Yöllä heräsin käymään vessassa ja kun pimeässä haparoin takaisin sänkyyni, kuului jalkani alta pieni, huomaavaisen hiljainen rasahdus. Rakas pikku Kindlenihän se siellä kantapääni alla päästi kuolinvinkaisunsa.


Takaisin Lontoossa piristin itseäni etsimällä lentoja ensimmäiseen matkakohteeseeni. (Siitä itse kohteesta kerron lisää myöhemmin, sillä se ansaitsee ihan oman postauksensa.) Päätin kaivaa netin uumenista kaikista edullisimman reitin kohteeseeni, joten kokeilin läpi kaikki löytämäni lentohakukoneet ja istuin nenä ruudussa 1,5 päivää. Lopulta päättelin, että halvimmat saatavilla olevat lennot maksoivat 456 euroa. Sitä halvempia ei kertakaikkiaan ollut olemassa - jos olisi, niin olisin sillä vimmatulla guuglaamisella taatusti jo löytänyt ne.

Varata päräytin itselleni lennot maaliskuun 4. päivälle ja pystyin tuskin toimistolla salaamaan innostustani. Taas tuli ohitettua yksi point of no return ja reissu konkretisoitui entisestään. Pystyin myös aloittamaan reissuplänäyksen hauskimman vaiheen: tarkempien matkasuunnitelmien tekemisen. Ou jeah! Suuntasin oitis pallontallaajien foorumille, jossa muina naisina lueskelin kaikesta muusta, paitsi lentoreiteistä. Keskellä ihan viattomalta vaikuttavaa viestiketjua näin kuitenkin sanat, joiden takia minulta melkein jäi yksi sydämenlyönti väliin: matkakohteeseeni kannattaa kuulemma lentää reittiä, jota en ollut tullut tutkineeksi ja jota yksikään lentohakukone ei ollut löytänyt. Uteliaisuus vei voiton, joten tarkistin ja kyllä vain: sitä reittiä lennot olisivat maksaneet vaivaiset 290 euroa! Niin ja luonnollisesti matkustusaikakin olisi ollut lyhyempi. Noh, matkustamisessa ei onneksi ole kysymys itse kohteesta, vaan nimenomaan siitä matkasta sinne...

Tehty mikä tehty. Seuraavana päivänä olin jo lähes toipunut school girl -tason virheestäni ja vaihtanut itseni ruoskimisen kevyeen vitsomiseen. Suuntasin katseeni kohti aamun lääkäriaikaa ja iltapäivän rokotuksia. Lääkärissä tarkoitus oli uusia vanhat tutut reseptini vuodeksi eteenpäin ja hommata samalla malariatabletteja. Kuvittelin tämän olevan ihan läpihuutojuttu, mutta lääkärini ei suostunutkaan määräämään tabuja niin pitkäksi aikaa, eikä tiennyt käyvätkö kaikkiin matkakohteisiini samat malariatabletit. Yllätyksekseni poistuin siis paikalta vain yksi haluamani resepti kourassa - ja sekin vain antibiootteja vatsataudin varalta.

Pettyneenä tallustin kotiin lounaalle, mutta piristyin, kun huomasin, että pääsisin matkaklinikalle rokotettavaksi näppärästi suoraan yhdellä junalla. Valitsin matkaklinikoista Hampstead Heathissa sijaitsevan The Royal Free Travel Health Centren, koska kuninkaalliset rokotukset epäilemättä ovat rahvasrokotteita hienompia ja vaikkei tuo paikka nimestään huolimatta mitään ilmaiseksi tarjoakaan, niin pikaisen guuglauksen perusteella hinnat ovat kuitenkin reilusti edullisemmat kuin muualla (ja minähän en tunnetusti näissä guuglausasioissa voi mennä vikaan).

Yhdeltä iltapäivällä hyppäsin tyytyväisenä Hampstead Heathiin junaan ja matka sujuikin mukavasti ensimmäiset kolme pysäkinväliä. Willesden Junctionin kohdalla juna kuitenkin juuttui laiturille. Katsoin hermostuneesti kelloa. Juna nökötti paikallaan. Katsoin uudelleen kelloa. Lopulta juna nytkähti taas matkaan ja huokaisin helpotuksesta - liian aikaisin. Kensal Risen asemalla juna pysähtyi taas ja sen kuljettaja kuulutti, että koko radalla on ongelmia virran saamisessa. Seurasi lisää odottelua. Soitin matkaklinikalle kertoakseni, että myöhästyn, mutta siellä oltiin lounaalla, eikä kukaan vastannut puhelimeen. Pitkien minuuttien jälkeen kaiuttimista kajahti taas junan kuljettajan ääni, joka kertoi, ettei vikaa saada heti korjattua ja kehotti jatkamaan matkaa muilla kulkupeleillä.

Poistuin väkijoukon mukana asemalta ja suuntasin lähimmälle bussipysäkille tutkimaan bussikarttaa. Lontoossa on onneksi kattava bussiverkosto, joten melkein joka paikkaan pääsee muutamalla vaihdolla, enkä sitä paitsi ollut kuin 10 minuutin junamatkan päässä määränpäästäni. Kello tosin oli jo kaksi eli minun olisi jo pitänyt olla klinikalla käärimässä hihojani ylös. Mutta kätevä bussi pelastakoon tilanteen! Tutkin bussikarttaa ja totesin äimistyneenä, että ehkä ensi kertaa Lontoon vuosinani olin jollakin ihme katvealueella, josta ei pääse mihinkään ilman noin neljää vaihtoa.

Hätäpäissäni hyppäsin ensimmäiseen lupaavalta vaikuttavaan bussiin, olihan nyt kiire! Tiesin, että koska keltakuumerokotteista on ainakin Isossa-Britanniassa pulaa, niitä annetaan vain tiettyinä päivinä. Toisin sanoen tänään. Ei huomenna, ei ylihuomenna, eikä välttämättä viikon päästä. En halunnut selvittää, kuinka hankalaa olisi saada uusi aika oikealle päivälle ennen muuttoani Suomeen.

Bussissa huomasin, että olin piru vie menossa väärään suuntaan. Hyppäsin kyydistä ja kipitin odottamaan seuraavaa bussia, joka veisi minut takaisin Kensal Risen asemalle. Samalla guuglasin sormet savuten parasta reittiä Hamstead Heathiin. Ehkä kannattaisi kävellä Kensal Greeniin ja mennä sieltä metrolla? Soitin taas matkaklinikalle, jossa tällä kertaa vastattiin puhelimeen. Klinikan henkilökunta oli oikein mukavaa ja ilmoitti, että jos vain ehtisin klinikalle puoli neljään mennessä, he rokottaisivat minut jossain välissä. Puoli neljä oli kuitenkin ehdoton takaraja, ja sen jälkeen keltakuumerokotteita ei enää olisi saatavilla. Vilkaisin jälleen kelloa: melkein puolitoista tuntia aikaa taittaa se kymmenen minuutin junamatka. Nou problem!

Käveltyäni Kensal Greeniin, tajusin, että sieltä pääsee metrolla West Hampsteadiin, ei Hampstead Heathiin. Hermostuksissani olin lukenut metrokarttaa miten sattuu. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi ottaa metro takaisin Willesden Junctioniin ja toivoa, että ongelmat junaradalla olisi jo korjattu, vian huomaamisesta oli kuitenkin jo melkein tunti.

Willesden Junctionissa sain tietenkin pettyä: junien luo ei enää edes päässyt, koska mikään ei ollut toiminnassa. Aikaa oli jäljellä 50 minuuttia, ja Transport for Londonin mukaan nopein bussiyhteys (kolme eri bussia) veisi 53 minuuttia. Päätin soittaa taksin, vaikka olen jo kuukausia yrittänyt olla tarkan markan vartija ja säästää mahdollisimman paljon rahaa reissuun. Kaiken säädön jälkeen olin kertakaikkiaan päättänyt saada rokotteeni vielä samana päivänä.

Kun taksi pieneltä ikuisuudelta tuntuvan odottelun jälkeen kaarsi paikalle, annoin kuskille määränpääni postinumeron ja kerroin, että perillä on oltava ennen puoli neljää. Kuski naputteli postinumeron navigaattoriinsa väärin. Korjasin numeron, kuski naputteli sen uudestaan väärin. Korjasin taas, ja lähdimme köröttelemään. Ajoreittimme vei aluksi Kensal Greenin asemalle, josta olin juuri metrolla tullut.

Taksissa tajusin, ettei minulla ollut lompakossa setelin seteliä. Lontoossa takseissa maksetaan aina käteisellä, koska kortilla maksaminen ei aina ole mahdollista tai jos onkin, laskuun lisätään vähintään 10%. Pyysin kuskia koukkaamaan automaatin kautta, vaikka siihen tuhrautuisikin taas muutama minuutti lisää.

Loppumatkan vuoroin matelimme jumissa roska-auton takana, vuoroin kaahasimme niin, että yksi kolari oli todella lähellä. Matkaklinikan pihaan kaarsimme kello 15:28. Ehdin nipin napin, hurraa! Sain haluamani rokotteet ja todisteeksi vielä kunnon mustelman käsivarteeni.

Kotimatkalla suuntasin ensin Hampstead Heathin asemalle, joka kuitenkin oli suljettu, koska virtaa ei edellenkään ollut koko radalla. Ei auttanut kun kipittää sateessa ruokakaupan kautta takaisin matkaklinikalle ja edelleen Belsize Parkin asemalle, josta pääsin täyteen ahdetulla metrolla kotiin. Kun kotosalla aloin purkaa kauppakassiani, sain huomata, että joku oli metrossa tallannut sen päälle ja niinpä ostamani pastakastike oli levinnyt ympäri pussia.

Siivottuani sotkun surffailin illalla matkablogien parissa. Kun lopulta päätin laittaa koneen pois ja kellistää pääni tyynyyn, läppärini lipesi otteestani ja tipahti lattialle. Pudotusta koneparalle tuli ehkä vain 10cm, mutta törmäyksestä syntynyt kolahdus oli sitäkin ilkeämpi. Paniikissa käynnistin koneen uudelleen. Se käynnistyi jotenkin hitaasti, vai kuvittelinko vain? Lopulta kaikki kuitenkin näytti olevan kunnossa.

Kunnon nettiriippuvaisena (ja ehkä myös hieman huolissani) aloitin seuraavan aamun käynnistämällä koneen uudelleen ennen kuin edes nousin sängystä. Sur-rur, sur-rur, se alkoi hyristä ja käynnistyä normaaliin tapaan, kunnes: ZIP! Kaikki yhtäkkiä napsahti pois päältä. Ei voi olla totta! MacBook Proni ei voi nyt kuolla tähän, ei juuri reissun alla, ei silloin, kun kaikki pennit on kerättävä säästöön! Tärisevin käsin painoin virtanappia uudelleen ja rukoilin, että kone vielä käynnistyisi. Ja se käynnistyi! Onni ja autuus! Nähtäväksi silti jää, tuliko kolauksesta mitään pysyvämpää vahinkoa.

Tuon viimeisimmän sähläyksen jälkeen päätin, että nyt saa huono onni riittää. Kietaisin saman tien yöpöydältä ranteeseeni korun, jonka sain Lontoon parhaalta kaveriltani matkoilleni onnea tuomaan. Ilmeisesti sille on tarvetta jo näin reissun alla, ainakin jos on tällainen kömpelö taulapää kuin allekirjoittanut.


Ilokseni voin raportoida, että toistaiseksi onnenamuletti on toiminut ja enemmiltä vastoinkäymisiltä on vältytty (sanoo hän ja koputtaa puuta, kun kerran jo taikauskoiseksi rupesi). Vastatuulesta huolimatta olen porskuttanut eteenpäin, vaikka sitten vähä kerrallaan, ja pientä edistystäkin on tapahtunut. Sortteeraan vielä tämän muuton ja matkavalmistelut vaikka henki menisi.

Tuulta päin!



2 kommenttia:

  1. Kai tälle nyt jo saa nauraa... ? Terv. Jutta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, saa saa! Ei noi kauaa jaksanu harmittaa, ja reissuvalmisteluissa tuli muutenkin jo uusia vastoinkäymisiä ja ensimmäisen maailman ongelmia näiden vanhojen tilalle. :D Arvaa kenen pitäs muuten olla jo nukkumassa? Tulee mukavat 4-5 tuntia unta ennen reissua.

      Poista