Pienen (tai keskisuuren) tauon jälkeen palaan blogin pariin, koska tuntuu, että on aika kirjoittaa perinteinen postaus siitä, miten paljon uutta matkailu opettaa itsestä ja elämästä ja maailmankaikkeudesta. Mitä siis olen oppinut?
No en mitään.
Jos olisin tehnyt tämän saman reissun 10-15 vuotta sitten, niin tilanne voisi olla toinen. Nyt olen kuitenkin jo ennen tätä matkaa ehtinyt kiertämään monia maita ja asumaan ulkomailla. Olen hankkinut edes jonkinlaisen hataran yleissivistyksen ja seurannut puolella silmällä maailman tapahtumia. Olen hoitanut asiani itsenäisesti ja tehnyt itseni kanssa tuttavuutta useamman vuosikymmentä. En sano, etteikö itsestään voisi aina oppia lisää, mutta olisi se nyt kummallista, jos muutama kuukausi maailmalla yhtäkkiä johtaisi Suureen Valaistumiseen.
Tein nopean googlauksen selvittääkseni, mitä maailmalla sitten olisi tarkoitus oppia, ja esimerkiksi seuraavat asiat toistuvat monissa blogeissa:
Matkalla oppii valtavasti itsestään, ja reissu saattaa avata ihan uusia ovia elämässä.
Monet asiat omassa persoonallisuudessa kyllä korostuvat matkoilla, mutta ainakaan itse en ole oppinut vielä mitään, mitä en olisi jo entuudestaan tiennyt. Kun monet muut matkaajat ovat rynnänneet tekemään benji-hypyn tai varjoliitämään alas vuorenhuipulta, olen itse mieluummin pysytellyt edes mukavuusalueeni lähimaastossa. Kun olen ollut epämukavassa tilanteessa, olen turvautunut vimmattuun hymyilyyn, joka on saatettu tulkita väärin, kuten aina ennenkin. Kun joku kavereistani on pyytänyt minua jonnekin, en ole raaskinut kieltäytyä, vaikka olisinkin väsynyt tai haluton käyttämään rahaa. Inhoan sanoa ihmisille asioita, joita he eivät halua kuulla. Lisäksi olen ollut reissussa samanlainen sohvaperuna kuin kotonakin, vaikka periaatteessa aikaa kuntoiluun on nyt joka päivä 8 tuntia enemmän kuin ennen. Mikään näistä ei ole tullut yllätyksenä.
Haaveilen edelleen samoista asioista kuin ennenkin, enkä ole yhtäkkiä löytänyt itseltäni lahjoja, joita en tiennyt olevan. CV:ni näyttää edelleen ihan samalta, tiedoissani ja taidoissani ei ole tapahtunut suurta muutosta, eikä matkan varrella ole auennut yllättäviä työtilaisuuksia (ainakaan varteenotettavia sellaisia). Reissusta tulee palaamaan melko lailla sama ihminen, joka sinne lähtikin.
Maailmalla oppii itsenäiseksi ja paljon rohkeammaksi.
Matkalla kohtaa paljon uusia tilanteita, joista on pakko selviytyä. Ja kun niistä sitten selviytyy, saa ihan uutta itseluottamusta. Toisaalta jos on elänyt vähänkään pidempään, niin on jo muutenkin ehtinyt kokemaan suurimman osan tilanteista, joita matkalla tulee vastaan. On joutunut puhumaan vierasta kieltä tai turvautumaan elekieleen, on matkustanut junilla ja busseilla ja metroilla, on eksynyt oikein kunnolla, on googlannut tietoa ja tehnyt varauksia, on syönyt yksin ravintolassa, on tutustunut uusiin ihmisiin. Ne asiat, joista ei vielä ole kokemusta, ovat usein harvinaisempia, vapaaehtoisuuteen perustuvia juttuja, niin kuin vaikka se benji-hyppy, jota en muuten aio koskaan elämässäni hypätä.
Viimeksi eilen sattui tilanne, joka olisi ehkä voinut kehittää rohkeutta, jos vastaavista tilanteista ei olisi jo muutenkin ollut kokemusta. Kasvojeni oikea puoli meni hassusti tunnottomaksi, ja kun olen vielä lentänyt viime aikoina aika paljon, kaverini patistivat minut veritulpan pelossa lääkäriin. Marssin sitten täällä Tokiossa lähimpään sairaalaan ja yritin selvittää asiaani vain vähän englantia puhuvalle henkilökunnalle. Koska olen Lontoossa asuessani juossut kolmessa eri sairaalassa röntgenkuvissa ja ties missä verikokeissa, oli japanilaiseen sairaalaankin aika helppo astella. Päädyin lopulta kahden eri lääkärin kautta aivojen CT-kuvaukseen, mikä oli sekin lähinnä mielenkiintoista! Vasta tuloksia odotellessa aloin aavistuksen hermostuneesti tutkia kynsinauhojani ja näprätä käsiäni. Jos sieltä sittenkin paljastuu joku valtaisa aivokasvain? Tai vuotava verisuoni? No ei sieltä varmaan sentään. En jaksa stressata.
Ja eihän sieltä mitään paljastunut. Nyt on sekin todistettu, että päänuppini on ihan normaali.
Kokemukset ovat tärkeämpiä kuin raha tai materia.
En voisi olla enempää samaa mieltä, mutta olen ollut tätä mieltä jo vuosikausia. Tuskin olisin edes lähtenyt reissuun, jos olisin tuhlannut reissurahani materiaan.
Niin ja ne kokemukset, ne eivät muuten rajoitu matkoille, vaan niitä voi hankkia ihan kotimaassakin. Sitä paitsi juuri arkiset kokemukset ovat usein niitä parhaimpia. Muistan, kun äitini joskus sattui kysäisemään, mikä on paras lapsuusmuistoni, ja yllättyi, kun sanoin, että ne melkein jokapäiväiset kesäillat, kun kalastimme kotijärvellä ja nukahdin lopulta soutuveneeseen. "Jaaha, turhaan sitten raahattiin teitä Särkänniemeen ja kaikenlaisille lomareissuille", totesi äiti. Niinpä.
Kokemusten kannalta varmaan tärkeintä olisi olla oikeasti läsnä ja elää hetkessä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin näin Facebook-aikana. Ja tämän kaiken te jo tiesittekin, ettekä tarvinneet minua sitä kertomaan.
Maailmalla oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on.
Varsinkin Nepalissa moni parikymppinen kanssamatkailija paasasi minulle Nepalin köyhyydestä ja kuinka järkyttävää se on, kuinka se laittaa oman elämän perspektiiviin. Ja onhan se järkyttävää, mutta joka kerta teki mieli kysyä, että ettekö te sitten tienneet, että Nepal on Aasian köyhimpiä maita? Ettekö olleet kuulleet katulapsista, joilla ei ole tässä maailmassa mitään? Ettekö olleet huomanneet, että joka vuosi 2,6 miljoonaa lasta kuolee nälkään ja me muut vain annamme niiden kuolla? Ettekö käsittäneet, että puolet maailman väestöstä elää alle 2,5 dollarilla per päivä? Ettekö tajunneet, että mediaanipalkkainen suomalainen (joka ansaitsee 2776 euroa kuukaudessa) kuuluu maailman rikkaimman 1%:n joukkoon?
Jos ette vielä tätä ole huomanneet arvostaa, matkailitte tai ette, niin mörökölli teidät vieköön.
Matkailu antaa muutenkin perspektiiviä ja auttaa keskittymään positiiviseen.
Matkoilla kaikki ei aina ole helppoa tai mene suunnitelmien mukaan. Kun tähän tottuu, oppii kuulemma laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, keskittymään positiiviseen ja suhtautumaan hankaluuksiin huumorilla. Sitä ymmärtää, että jos eksyykin, niin todennäköisesti lopulta löytää perille. Huomaa, että vaikka ei olekaan mukava Nepalissa herätä keskellä yötä siihen, kun hiiri kipittää oman tyynyn yli, niin eipä tuo hirveästi haittaakaan. Isokin hämähäkki kylpyhuoneen seinällä on oikeastaan pikkujuttu. Ja kuka muka tarvitsee sähköä ympäri vuorokauden?
Toisaalta väitän, että suhtautumiseni tällaisiin asioihin ei ole reissussa muuttunut pätkääkään: olisin joka tapauksessa kuitannut ne pikkujuttuina, eikä mitään varsinaisesti vaikeita reissutilanteita ole ainakaan vielä tullut vastaan.
Tiedättekö sen sijaan, mikä oikeasti laittaa asioita vähän tärkeysjärjestykseen, edes hetkellisesti? Se, kun reissun aikana kuulee, että kotimaassa eräs nuorehko lähi-ihminen on täysin yllättäen kuoleman partaalla. Se toimii paljon paremmin kuin matkailu, mutta ei ole ollenkaan niin hauskaa.
Tarinan opetus? Oikeat valituksen aiheet elämässä ovat niitä, joita ei koskaan tule ajatelleeksikaan, niitä, jotka vain tulevat ja mullistavat kaiken jonain tavallisena tiistaina. Mutta tämäkin on itsestäänselvyys, vaikkei sitä aina kaikkina niinä muina päivinä muistaisikaan.
Entä te muut, oletteko oppineet reissussa jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?
No en kyllä ole pahemmin oppinut mitään uutta itsestäni sen ensimmäisen 18-vuotiaana tehdyn au pair -vuoden jälkeen. Silloin oli vielä oma persoona ehkä sen verran raakile, että kypsymistä tapahtui olosuhteiden pakosta vieraalla maalla ollessa. Sen jälkeen kuitenkin väittäisin että reissatessa on toiminut ja reagoinut asioihin aika lailla oman tyylinsä mukaisesti. "To thine own self be true" sanoi Shakespeare aikoinaan, ja parempaa oppia ei nyt ihan heti tule mieleen.
VastaaPoistaEn siis ole ainoa! Toisaalta sen kun oppis, että miten aina EI reagois tyylinsä mukaan, niin se se ois jotain. :D Mutta toistaseks reissu ei ole opettanut sitäkään.
PoistaHyvä kirjoitus!! Itse reissasin juurikin nuorempana parinkympin alkupuolella, joten oppihan siinä elämästä yhtä ja toista. Jos joskus lähden maailmanympärimatkalle tai vastaavalle pidemmälle reissulle, en oikein tiedä minkälaisia asioita sitten voisi elämästä enää oppia myöhemmällä iällä. Luulen kuitenkin, että etenkin köyhemmissä maissa reissaaminen avaa silmiä elämän tosiasioille, niinkuin noille katulapsille mitä mainitsit. Siis tokihan sitä tiedetään, että heitä on olemassa mutta ihan eri asia se on olla naamatusten niiden kanssa, eikä miettiä jotain anonyymiä ihmismassaa.
VastaaPoistaToivottavasti sulla reissu jatkuu positiivissa merkeissä ja opit jotain uutta, jos et nyt itsestäsi niin vaikka maailmasta yleensä :D
Kakskymppisenä tosiaan varmaan oppii enemmän. :) Ja sekin on totta, että voi olla ihan eri asia nähdä katulapsia naamatusten, joskin musta tuntuu, että siinäkin tilanteessa se järkyttyminen kestää hetken ja unohtuu taas. Tai siis että siitä ei välttämättä seuraa mitään pysyvämpää oppimista tai muutosta.
PoistaMulla reissu jatkuu muuten mukavasti (olenhan vannoutunut Japani-fani), mutta viimisen viikon aikana oon joutunut ravaan sairaalassa aika paljon. Meni yhtäkkiä puoli kroppaa tunnottomaksi ja oli nielemisvaikeuksia, joten on joutunut käydä tarkistuttaan, ettei vaan ole saanut mitään aivoinfarktia. Nyt on tehty jo kaks kertaa se CT-kuvaus ja kerran EKG ja huomenna on ohjelmassa vielä MRI. Toistaseks kaikki tulokset on kyllä ollu normaaleja, joten eiköhän tää tästä. :)
Hyvä aihe. Blogistani löytyy matka-aiheinen haaste sinulle: http://bellissimamarinella.blogspot.com/2014/07/if-you-could-travel-anywhere-where.html
VastaaPoistaKiitos Susanna! Eka blogihaasteeni! :) Pusaan kirjoituksen aiheesta heti kun ehdin.
Poista