Muutto ulkomaille: eka vs. toka kerta

Kuva: Shena Tschofen

Nyt, kun olen muuttamassa Barcelonaan, mielessäni on pitkästä aikaa pyörinyt vuosi 2007, jolloin muutin ensimmäistä kertaa elämässäni ulkomaille. Silloin suuntana oli Lontoo, ja minua jännitti ihan hirveästi. Onneksi en silloin vielä tiennyt, kuinka stressaava ensimmäisestä vuodestani Lontoossa tulisi, muuten olisin varmaan perunut koko jutun.

Lähdön hetkellä tahdoin vain jäädä kotiin

Stressiin oli tuolloin monia syitä, joista kaikki eivät edes liittyneet muuttoon. Isäni oli sairastunut vakavasti. Päivä, jona lensin Lontooseen, oli lauantai, isä taas joutui ensimmäistä kertaa lääkäriin sitä seuraavana maanantaina. Tuntui, etten olisi voinut ajoittaa muuttoani melkein 2000 kilometrin päähän juuri huonommin.

Ikävöin myös kavereitani jo etukäteen ja pelkäsin, että eri maissa asuessamme yhteydenpito pikkuhiljaa hiipuisi ja kaikki unohtaisivat minut. Yhtenä viimeisistä illoistani Suomessa seisoin parhaan kaverini kanssa eräässä Tampereen keskustan risteyksistä ja hoimme toisillemme "älä mee" ja "eikun älä itse jää". Taustalla valoisa kesäinen kaupunki näytti hillittömän kauniilta, enkä enää voinut mitenkään ymmärtää, miksi olin lähdössä sieltä mihinkään.

Onko tämä muutto nyt oikeasti tarpeen? Miksi, oi miksi edes ryhdyin tähän?

Toivoin olevani kuka tahansa, kunhan en minä itse

Lontoossa minua odotti uusi työ, joka oli kyllä huippumielenkiintoinen, mutta johon omat rahkeeni eivät mielestäni riittäneet ollenkaan. Olin tehnyt valmistumisen jälkeen oman alan töitäni noin vuoden verran. Olin vielä ihan juniori, mutta uudessa työssäni vastaisin oman alani hommista koko firman osalta. Kaiken lisäksi oma alani liittyy nimenomaan englannin kieleen, joten roolini oli olla yrityksen englannin kielen asiantuntija - huolimatta siitä, että olin niitä harvoja firman työntekijöitä, joiden äidinkieli ei ollut englanti. Kun soppaan vielä lisätään yrityksen toimiala, joka oli huomattavan tekninen ja minulle täysin uusi, tiesin olevani pulassa.

Muistan vieläkin, kuinka ensimmäisenä työpäivänäni katselin täpötäydessä aamujunassa ympärilleni ja toivoin olevani kuka tahansa junan matkustajista, kunhan en minä itse. Olisin mieluummin mennyt vaikka hammaslääkäriin poistattamaan viisauden hampaita. Toisaalta tiesin kyllä, että ensimmäiset päivät pärjään pelkästään hymyilemällä ja olemalla mukava, mutta entä sen jälkeen? Kauanko uudella esimiehelläni kestäisi huomata, ettei minusta ollut näihin hommiin?

Hei, haluaisiko joku täällä junassa vaihtaa paikkaa kanssani? Ei siis istumapaikkaa, vaan elämää.

Huvittavaa kyllä ensimmäisinä kuukausinani minua pyydettiin kirjoittamaan koko alan monimutkaisimmista asioista, joista osaisin tuskin vieläkään kirjoittaa mitään. Koko firmalla ja sen asiakkailla oli kuulemma vaikeuksia ymmärtää tiettyä toimialamme osa-aluetta, joten olisipa näppärää, jos voisin kirjoittaa heti alkuun siitä. Sen jälkeen voisin varmasti ohjeistaa Python-ohjelmointikielen käytön, siitäkin olisi paljon apua. Viis siitä, että en itse ollut koskaan käyttänyt yhtäkään ohjelmointikieltä ja että omiin korviini homma kuulosti siltä kuin minua olisi pyydetty juuri opettamaan parissa viikossa muut puhumaan urdua, kiinaa tai jotain muuta kieltä, jota en itse osaa lainkaan. Vasta oltuani töissä puoli vuotta aloin varovasti uskoa, että ehkä en saisikaan potkuja, ainakaan juuri kuluvalla viikolla.

Pakastevihannekset, jotka katkaisivat kamelin selän

Tietysti ulkomaille muuttoon liittyi paljon muutakin hankalaa. Olin jo tottunut etäsuhteeseen, mutta yhtäkkiä minulla oli avopuoliso, jota en vielä edes tuntenut niin kauhean hyvin. Ensimmäisen viikon asuimme poikaystäväni ankeaakin ankeammassa kämppiskämpässä, joka tuntui hyisen kylmältä, koska sen asukkailla oli tyypillisen englantilaisesti tapana jättää ikkuna aina auki. Itse en ymmärtänyt ikkunan toimintamekanismia, joten muiden lähdettyä töihin en osannutkaan sulkea sitä ja tyydyin surkeana palelemaan. Kun vielä löysin keittiön lattiasta siihen kiinni kuivuneet pakastevihannekset ja purkillisen pyykkipulveria, joita kukaan ei ollut vaivautunut siivoamaan, mielialani putosi entisestään.

Seuraavana päivänä alkoi asunnon metsästys, joka Lontoossa on aina pieni painajainen, koska kaupungin hirveimmästä itsemurhaloukostakin saa pulittaa pienen omaisuuden. Käytännössä asunnon etsintä myös jäi minun harteilleni, koska silloinen poikaystäväni oli päivät töissä. Hommaa hankaloitti se, etten tiennyt Lontoon eri alueista vielä mitään, saatika ymmärtänyt, miten asunnonvälitys Englannissa toimii. Netissä oli muutama lupaavan oloinen kämppä, mutta niistä soittaminen jännitti. Mitä sinne puhelimeen kuului sanoa? Miten englanniksi edes sanotaan "asuntonäyttö"? Onko Lontoossa sellaisia? Ja miksi kaikki kämpät, joista soitin, olivat jo menneet?

Asunnonvälityksen lisäksi tietysti myös kaikki muut käytännön asiat pankkitilin avaamisesta puhelinliittymän hankkimiseen toimivat toisin kuin Suomessa - omasta mielestäni tietenkin hankalammin. Asioiden hoitaminen oli turhauttavaa ja tuntui vievän tarpeettoman paljon energiaa. Uudessa maassa tarvitsin paljon uusia tavaroita, mutta turhauduin, kun en tiennyt, mistä kaupasta mitäkin saa. Liikkeiden nimet eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään, ja jos sitten sainkin selville, minkä ketjun kaupasta löydän vaikka vasaran tai viherkasveja, piti vielä selvittää, missä kyseinen kauppa sijaitsee ja millä bussilla tai metrolla sinne pääsee.

Missä on...no lyhyesti sanottuna kaikki?

Epäsosiaalinen suomalaismörkö tässä hei

Kaiken kaikkiaan tunsin itseni normaalia avuttomammaksi ja ujommaksi. Vaikka kotimaassa osasin toimia itsenäisen reippaasti, Lontoossa minusta yhtäkkiä kuoriutui epäsosiaalinen suomalaismörkö. Koska olin opiskellut pääaineenani englantia, koin paineita puhua sitä täydellisesti, mutta usein en arkisimmissakaan tilanteissa keksinyt oikeita sanoja. Monissa tilanteissa en osannut käyttäytyä uuden kulttuurin vaatimalla tavalla. Small talk ei kertakaikkiaan tullut minulta luonnostaan, unohdin edelleen usein sanoa 'please' tai käyttää kuulijan etunimeä, enkä tiennyt, milloin ja paljonko tippiä annetaan, saatika koska voin hyväksyä muiden tarjoamia juomia ja koska minun odotetaan tarjoavan kierroksen. Työpaikalla tea roundsien kirjoittamattomat säännöt olivat minulle äärimmäisen epäselvät, huumoriani ei aina ymmärretty ja saatoin huomaamattani aloittaa keskusteluja aiheista, jotka briteille ovat tabuja. Poikaystävääni ärsytti, etten käyttäytynyt reippaammin ja sosiaalisemmin ja laulanut uudesta asuinmaastani pelkkiä ylistyslauluja. Ärsytin itsekin itseäni.

Oikeastaan olin todella pettynyt, ettei oma muuttoni maailmalle tuntunut ollenkaan mukailevan tyypillisiä ulkomaille muuton vaiheita. Yleensähän uudessa kulttuurissa ollaan aluksi innoissaan kaikesta, eikä sen huonoja puolia huomata ollenkaan. Vasta myöhemmin tietyt asiat alkavat kismittää ja lopulta niihin sopeutuu. Minä olin vasta muuttanut Lontooseen, missä siis oli minun kuherruskuukauteni? En keksinyt muuta selitystä kuin että aikaisemmat kesätyöni ja reissuni Englannissa olivat jo vieneet maalta sen suurimman uutuudenviehätyksen. Vielä kesällä 2002 olin pakahtunut sydän läpättäen innosta Brightonin rannoilla ja salamaystävystynyt joka toisen tapaamani ihmisen kanssa. Viisi vuotta myöhemmin muutto Lontooseen tuntui pelottavan lopulliselta. Jos minulla vain olisi ollut paluulippu, kaikkeen olisi voinut suhtautua rennommin. Nyt stressimittarini osoitti jatkuvasti punaiselle, ja joka kerta, kun näin Lontoon taivaalla lentokoneen, toivoin olevani sen kyydissä matkalla jonnekin muualle.

Nuoruudessani vuonna 2002 kaikilla ei ollut digikameroita, ja sormi joskus lipsahti linssin eteen.

Muistan olleeni jossain määrin huolissani myös siitä, miten turvallista Lontoossa on, vaikka muut huolenaiheet saivatkin ajatuksissani runsaasti enemmän tilaa. En ollut koskaan asunut Tamperetta suuremmassa kaupungissa. Kun vielä tiesin Suomen olevan varsinainen lintukoto, en voinut olla miettimättä, osaisinko käyttäytyä Lontoossa Lontoon vaatimalla tavalla. Voisinko esimerkiksi kävellä pimeän jälkeen yksin minne vaan vai kannattiko joitakin alueita välttää? Ylihuolehtivainen poikaystäväni sai minut entistä levottomammaksi tyrkyttämällä laukkuuni kaikenlaisia hälyttimiä ja suosittelemalla, etten kulje pimeällä yhdenkään puiston läpi. Kun sitten heti ensimmäisen kuukauden sisään minulta varastettiin lompakko ja päädyin sattumalta todistamaan pahoinpitelyä, jossa viisi nuorta hupparipoikaa potki maassa makaavaa miestä kaikin voimin päähän ja aiheutti tälle 21 kallonmurtumaa, aloin puristaa käsilaukkuani ja vilkuilla olkani yli hieman tarkemmin.

Ja pahimpia on aamut

Kuten terävimmät teistä ovat jo huomanneet, ensimmäinen muuttoni ulkomaille ei ollut ihan helppo. Kirjoitin tuohon aikaan joka päivä päiväkirjaa, jossa vilahtelee sellaisia helmiä kuin "Ja pahimpia on aamut" sekä "En muista, mitä h****ttiä tein tänäkään p**kailtana. Tiskasin varmaan niin kun aina." Ensimmäinen edes jossain määrin positiivinen merkintä löytyy vasta lokakuun puolivälistä, jolloin olin asunut Lontoossa jo kaksi kuukautta, ja silläkin kertaa vaivalla hankittu optimismini kesti vain sen yhden päivän.

Nyt vuosia myöhemmin nuo päiväkirjamerkinnät pääsivät yllättämään. Oliko alku Lontoossa tosiaan noin hankalaa? Muuttohan oli parhaita päätöksiä, joita olen ikinä tehnyt. Mukavimpina Lontoon vuosina minulla oli sekä töissä että vapaa-ajalla niin hauskaa, etten ollut ihan varma, kummasta nautin enemmän. Loppujen lopuksi ulkomailla asuminen myös muutti minua monella, nimenomaan positiivisella tavalla (joista kirjoitan ehkä vielä ihan oman postauksensa). Vaikka olenkin sitä mieltä, että turistimatkailu ei pidemmän päälle opeta ollenkaan niin paljon kuin usein hehkutetaan, toisen kulttuurin keskellä eläminen opettaa sitäkin enemmän.

Entäs se Barcelona?

Verrattuna ensimmäiseen muuttooni ulkomaille tämä toinen vaikuttaa ihanan helpolta. Uuden työpaikkani mukana tulee relocation package, jossa kokonainen pieni kylä ihmisiä järjestelee muuttoni puolestani. Käytännössä tämä tarkoittaa, että he buukkaavat minulle lennot, pakkaavat ja lähettävät tavarani Barcelonaan, varaavat minulle ensimmäiseksi kuukaudeksi väliaikaisen asunnon ja nimeävät minulle paikallisen tukihenkilön, joka hoitaa kanssani kädestä pitäen kaikki käytännön asiat muuttoon vaadittavista paperitöistä asunnonetsintään ja nettiliittymän avaamiseen. Vaikka en ole itse vielä edes liikahtanut vanhempieni sohvalta, minulla on jo uskokaa tai älkää Espanjassa pankkitili, jolle voin piakkoin siirtää rahaa. Lisäksi olen saanut meilitse Barcelonasta infopaketin toisensa jälkeen, joten en ole joutunut guuglaamaan ja selvittelemään asioita itse. Osa infopaketeista on kyllä vähän turhankin kattavia. Äskön, kun ajattelin nopeasti lukaista läpi saamani Welcome to Barcelona -oppaan, huomasin, että se onkin 122 sivua pitkä!

Nettiportaali listaa avuliaasti, mitä kaikkea muuton eteen olisi jo pitänyt tehdä.

Asioita helpottaa myös se, että kun Lontooseen muuttaessa tuntui, että monet uuden maan käytännöistä olivat outoja, Barcelonassa asiat tuntuvat yleensä toimivan joko juuri niin kuin Suomessa tai juuri niin kuin Englannissa. On paljon helpompi ymmärtää, miten esimerkiksi vuokranvälitys tai työpaikan loma-ajat toimivat, kun jo nopean selityksen jälkeen aivoissa syttyy lamppu ja voi lätkäistä asian päälle aha-siis-ihan-samanlailla-kuin-Lontoossa -leiman. Lisäksi monet Barcelonan kaupoista ovat samojen ketjujen kauppoja kuin Lontoossa. Noin yleisesti se on tietysti hirveän tylsää, koska haluaisin, ettei joka paikassa olisi tismalleen samoja ylikansallisia ketjuja. Varsinkin muuttovaihetta silti helpottaa tietää, että jos tarvitsen vaikkapa edullisia vuodevaatteita tai pyyhkeitä, niitä löytyy Primarkista (olen kantapään kautta oppinut, että vuodevaatteita ei välttämättä kannata raahata mukanaan Suomesta maailmalle, koska tyynyjen ja peittojen koot vaihtelevat maittain).

Barcelonan ruokakaupat eivät ole samoja kuin Lontoossa, mutta niistäkin on oma infopakettinsa.

En myöskään enää huolehdi ollenkaan siitä, että huidellessani maailmalla kaverini kotimaassa unohtaisivat minut. Olemme asuneet eri maissa jo 6-7 vuotta, emmekä edes aina pidä niin kovin tiiviisti yhteyttä, mutta kun sitten satumme samaan maahan, juttu jatkuu kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Sama pätee tietysti perheeseen. Yllättäen edes siskoni lapset eivät ole alkaneet vierastaa minua, vaikka useimmiten loistan poissaolollani. Itse asiassa tuntuu, että välimatka on tehnyt minusta entistäkin rakkaamman special guest star -tädin, mikä on hirveän mukavaa.

Ehkä ainoa asia, josta tällä hetkellä on vähän samansuuntaiset fiilikset kuin Lontooseen muuttaessa, on uuden asuinkaupungin turvallisuus. Lähes joka kerta, kun olen kertonut jollekin muuttavani Barcelonaan, ensimmäinen vastaus, jonka saan, on ponteva "ole sitten tosi varovainen siellä". Yleensä tätä seuraa tarina siitä, kuinka puhuja tuntee jonkun, jolta on varastettu Barcelonassa lompakko, puhelin, läppäri tai käsilaukku, joka on joutunut siellä aseellisen ryöstön uhriksi (tähän kategoriaan menee myös yksi entinen opiskelukaverini) tai jolle on juotettu barcelonalaisessa baarissa tyrmäystippoja (jälkimmäinen sattui myös Mungolife-blogin Annalle). Näitä juttuja kuunnellessa olen pikkuhiljaa alkanut epäillä, että meno Barcelonassa saattaa olla inasen Lontoota villimpää. Lontoossa olen kyllä tottunut siihen, että jos et vahdi omaisuuttasi kuin haukka, se helposti katoaa parempiin taskuihin, mutta en todellakaan tunne ketään, joka olisi Lontoossa huumattu tai ryöstetty käsiaseella uhaten (se pahoinpitelykin, jota satuin todistamaan, oli poliisin mukaan hiukan hämärien tyyppien keskinäistä välienselvittelyä, eikä siis mitään, mitä keskimääräiselle turistille saattaisi tapahtua). Kaikkina Lontoon vuosinani en kertaakaan kokenut oman terveyteni olevan vaarassa, enkä varsinaisesti vältellyt mitään alueita edes pimeän jälkeen. Taskuvarkailtakin oli lopulta helppo suojautua, kun vain katsoi, mihin käsilaukkunsa laski.

Lontooseen verrattuna Barcelonaan muuttoa voi teoriassa hankaloittaa se, etten tunne sieltä vielä ketään (lukuunottamatta yhtä puolituttua entistä työkaveria, jonka tunnen lähinnä nimeltä), ja se, etten puhu sujuvasti paikallisia kieliä. En ole kuitenkaan ottanut näistä stressiä, koska Lontoon vuodet ovat tehokkaasti karsineet minusta sen pienen, epäsosiaalisen suomalaismörököllin, joka sisälläni asui. Nykyisissä (luonnollisesti huippurealistisissa) mielikuvissani uusi, kosmopoliitimpi Eija rientää innolla tutustumaan puoleen kaupunkiin ja hurmaa oitis kaikki tekopirteillä kysymyksillään keskustelukumppanin voinnista ja viimeaikaisesta säästä...heh. Niin ja siitä espanjastakin osaan sentään perusteet ja loput voin sitten oppia uuden työpaikkani tarjoamilla ilmaisilla kielikursseilla.

Hyvä tästä tulee.

Katalaania puhuu maailmassa 9 miljoonaa ihmistä, espanjaa taas 405 miljoonaa.

Jaa tämä kirjoitus.

• Facebook
• Twitter
• Google+
• Pinterest
• StumbleUpon
• Delicious
• LinkedIn
• Reddit
• Technorati

​