Tohkeissani olin tietysti itsekin, mutta sillä lailla hieman hillitymmin, hiljaa itsekseni hymyillen ja aihetta sen enempiä vatvomatta. Vieruskaverini sen sijaan paapatti menemään. "Joko jännittää hirveästi? Mua ainakin jännittäisi! Mä olisin suorastaan paniikissa. Kyllä suakin täytyy vähän jännittää? Mutta ei hätää, hyvin kaikki menee! Tai sitten jos ei mene, niin muista, että se setä lentokoneessa sanoi, että kyllä kaikki järjestyy. Oonkohan mä muuten viimeinen suomalainen, jolle sä puhut pitkään aikaan? Onpas tämä jännää! Onko sulla laukku täynnä ruisleipää ja salmiakkia? Ai ei? Noh, koita nyt pärjäillä, oikein hyvää uutta elämää! Ja pidä mut mielessä, jos jotain menee pieleen!"
Sedän myötäeläminen oli sen verran liikuttavaa, että se pysyy kyllä mielessä, mutta ainakaan vielä mikään ei ole mennyt pieleen. Edes hameeni ei tällä kertaa hilautunut nolosti korviin, kun raahauduin läpi Barcelonan kentän selässäni reppu, joka oli niin iso ja painava, että sen kiertoradalla luultavasti kiersi pienempiä reppuja.
Kentältä lähteissä tein pyhän päätöksen välttää englantia aina, kun mahdollista. Heti alkuun ilmoitin reippaasti taksikuskille sujuvalla espanjalla, että "Minun espanjani ei ole kovin hyvin". Se ilmeisesti tepsi, koska loppumatkan kuski puhui minulle niin hitaasti ja varoen, että melkein pelkäsin hänen irrottavan otteensa ratista täydentääkseen viestintää vielä käsimerkein.
Hotellille saavuin yhdeksän aikaan illalla. Raivasin tieni yli Las Ramblasin turistimeren ja esittelin itseni respassa Mariana. Respan nainen pulputti hänkin minulle kiitettävästi melkein pelkkää espanjaa ja käänsi vain vaikeimmat sanat englanniksi, jos aloin näyttää erityisen hämmentyneeltä tai keskeytin hänet sanomalla omalla raasuespanjallani "Minä ei ymmärrä poletti. Mikä on poletti?"
Tuosta paikallisten innosta puhua omaa kieltään on varmaan vielä etua oman oppimiseni kannalta. Haittapuoleksi luettakoon se, että saatan kulkea koko seuraavan kuukauden likaisissa vaatteissa, koska hotellini poleteilla toimivien pyykkikoneiden käyttö jäi vielä hiukan epäselväksi.
Koska matkustuspäiväni sattui heti läksiäiskekkereideni perään, hotellihuoneeseen astuessani tunnelmia voisi kuvailla sanoilla "väsynyt, mutta onnellinen". Jaksoin tuskin purkaa matkalaukkuni ennen kuin rojahdin sänkyyn. Onneksi laukuista löytyi myös korvatulpat, muuten olisi mennyt hyvä rojahdus hukkaan. Las Ramblasin discojumputus kun kuuluu aika hyvin tänne toiseen kerrokseen, vaikka pikkuruinen parvekkeeni hotellin takapihalle päin aukeaakin.
Pakko myöntää, että tuntuu vähän kummalliselta asua hotellissa kokonainen kuukausi, mutta on täällä onneksi pieni keittiönurkkaus siltä varalta, että tapojeni vastaisesti innostun kokkaamaan. Ja mikä parasta hotellin katolla sijaitsee päheä aurinkoterassi! Seuraavan kolmen päivän sää näyttääkin heti siltä, että terassille tulee tarvetta, kunhan sadevesi kohoaa yhdeksänteen kerrokseen asti.
Woohoo, onnea! Hauska toi lentokoneen setä. Miten sä muuten asut hotellissa kokonaisen kuukauden? Onko sulla jo kämppä katsottuna kuukauden päästä, vai ajattelitko että tässä ajassa pitäisi löytyä?
VastaaPoistaKiitos, on kyllä ollut huippumukavia nää uuden elämäni ekat päivät! :)
PoistaTää hotelli on työpaikan kautta, itse en olisi tällaisesta maksanut. Tässä kuukauden aikana toivottavasti sitten löytyy pysyvämpi vuokrakämppä. :)
Hei tervetuloa! Toivottavasti oma koti löytyy pian :)
VastaaPoista