Pankkivankitilanne

Maanantaina hilpaisin ensi töikseni uuteen paikalliseen pankkiini hakemaan uutta paikallista pankkikorttiani. Minulla oli sitä varten sovittuna oikein tapaaminenkin henkilökohtaisen pankkineuvojani Silvia Palmas Serranonkinkun kanssa (on pieni mahdollisuus, että muistan nimen väärin, nämä täkäläiset nimet kun ovat minulle vielä uusia). Silvia oli meileissään vaikuttanut harvinaisen professionaaliselta ja kohteliaalta, joten odotin tapaamisen olevan miellyttävä läpihuutojuttu.

Sitä se oikeastaan olikin, jos vain läpihuutojutussa painotetaan sitä huutopuolta.

Mutta palataan alkuun. Asettelin takalistoni mukavasti Silvian tarjoamaan tuoliin, avasin päällystakkini napit ja katsoin odottavasti edessäni istuvaa huoliteltua, jakkupukuista naista. Silvia kohensi käsissään olevaa paperipinoa, lupasi hymyillen kertoa minulle uudesta pankkitilistäni, vilkaisi ulos ja alkoi huutaa sen, minkä keuhkoista lähti. Huutavan Silvian kieli oli sen verran nopeaa, että jäin heti kierroksella jälkeen, mutta hän ei selvästikään säästellyt sanojaan.

Kun sitten seurasin Silvian katsetta, huomasin, että yksi pankkivirkailijoista oli laittanut pankin ulko-oven säppiin. Näin päättelin siitä, että joku mummo oli liiskannut mummokasvonsa pankin oveen ja tuntui kovasti pyrkivän sisälle siinä kuitenkaan onnistumatta. Seuranaan mummolla oli noin parikymmentä muuta ihmistä, jotka hekin liimautuivat pankin ikkunoihin ja takoivat niitä käsillään.

Pankissa puhkesi kaaos. Kaikki kolme pankkivirkailijaa kimittivät yhteen ääneen. Silvia jakoi komentoja ja kiljui jotain siitä, että protokollaa on noudatettava. Sitten hän kääntyi tyynesti puoleeni ja jatkoi rauhalliseen sävyyn "Kerron nyt sinulle pankkitilistäsi. Tässä lomakkeessa...", kunnes joku pankkivirkailijoista jälleen keskeytti hänet ja meluaminen alkoi uudestaan. Kun sama oli toistunut pari kertaa, Silvia pudisti päätään, pyysi häiriötä anteeksi ja lisäsi: "Meillä on ongelmia joidenkin asiakkaidemme kanssa, jotka tulevat tänne vain valittamaan ja valittamaan."

Samassa kaikki kolme pankkivirkailijaa pongahtivat ylös, siirtyivät ulko-ovelle ja alkoivat huutaa suoraa huutoa juuri mainituille asiakkailleen. Asiakkaat vastasivat samalla mitalla. En taaskaan ymmärtänyt kaikkea, mutta sen kuulin, että joku uhkasi soittaa poliisit. Vaikka yritin pitää naamani peruslukemilla, ihonvärini varmaankin kalpeni Kyseenalaistavasta korallista Huolestuneeseen helmiäiseen. Minkä ihmeen pankin olin oikein mennyt valitsemaan?! Kyllähän espanjalaiset temperamenttisia ovat, mutta ei kai täälläkään ole normaalia lukita asiakkaita ulos ja solvata heitä lasin takaa?

Hetken päästä Silvia palasi hiukset harottaen paikalleen ja jatkoi väsyneenä tilitietojeni läpikäymistä. Kun keskeytyksistä ja yleisestä huutomyrskystä ei kuitenkaan tahtonut tulla loppua, hän pahoitteli asiaa yhä uudelleen ja selitti tilannetta sanomalla: "Nämä ihmiset tulevat tänne valittamaan, koska eivät enää pysty maksamaan velkojaan, mutta mitä me sille voimme tehdä? Emme mitään, meidän on pakko seurata ylempää tulevia käskyjä".

Vihdoin ja viimein omissa pikku aivoissani syttyi lamppu: todistin parhaillaan Espanjan talouskriisin vaikutuksia! Käännyin luimistellen katsomaan oven takana seisovaa ihmisjoukkoa. He olivat ehkä menettäneet kaiken ihan ilman omaa syytään, eikä heillä nyt ollut ketään, kenen puoleen kääntyä, kun pankkikaan ei päästänyt heitä sisälle.

Samaan aikaan edessäni Silvia jatkoi sitkeästi paperieni läpikäymistä. Kun hän sitten sai kaiken hoidettua, hän totesi reippaasti: "Nyt meillä on ongelma. Emme voi avata ulko-ovea, joten emme voi antaa sinun lähteä".

Ensimmäistä kertaa ikinä olin vankina pankissani.

Koska en voinut muutakaan, pyörittelin peukaloitani ja katselin silmät suurina, kuinka mekastus ympärilläni jatkui. Aikaa kului. Aina välillä pankkivirkailijat pyysivät minulta mitä nöyrimmin anteeksi tai viittasivat minuun sanoilla "pobrecita ella" ("naisparka"). Sen jälkeen he palasivat muitta mutkitta komentamaan ulos lukittuja asiakkaitaan, joiden tilin saldo ei ilmeisesti enää riittänyt edes henkilökunnan myötätuntoon.

Yhtäkkiä mielessäni kävi, että jos olisimme olleet Englannissa, pankkivirkailijat olisivat varmaan tarjonneet minulle kupposen teetä. Toisaalta Englannissa koko tilannetta ei luultavasti olisi päässyt syntymään. Siellä omaisuutensa menettäneet asiakkaat olisivat koputtaneet pankin oveen ja tiedustelleet varovasti: "Excuse me, I'm terribly sorry to bother you, but I seem to have lost everything and I was wondering if you could be so kind as to spare me some of your valuable time and perhaps do something about it? If it's not too much trouble, of course." 

Tämän huomaavaisen pyynnön kuultuaan brittiläiset pankkivirkailijat olisivat tietenkin kieltäytyneet auttamasta asiakkaitaan, mutta tehneet sen ulkoisesti mitä kohteliaimmin sanakääntein. Kauniita, mutta sisällöltään tyhjiä fraaseja olisi toisteltu aina aavistuksen kireämpään sävyyn, kunnes molemmat osapuolet olisivat salaa sydämistyneet ja koko keskustelu olisi alentunut harvinaisen pisteliääksi piilovittuiluksi. Ulkomaalaisen korvaan se olisi silti kuulostanut äärimmäisen hyvätapaiselta loppuun saakka.

Heräsin mietteistäni, kun paikalle saapui selvästi parhaat päivänsä nähnyt, mutta käsiaseella varustettu poliisi. Hetken neuvottelun jälkeen oveen liimautunut mummo seuralaisineen suostui vastahakoisesti väistymään sen verran, että poliisi mahtui saattamaan minut ulos rakennuksesta. Itse katsoin parhaaksi kipittää ripeästi tieheni, mutta veikkaan, että muiden osalta asian selvittely pankin edustalla jatkui vielä pitkään.

Jaa tämä kirjoitus.

• Facebook
• Twitter
• Google+
• Pinterest
• StumbleUpon
• Delicious
• LinkedIn
• Reddit
• Technorati

​