Viime viikonloppuna se sitten alkoi. Jonkinlainen muuttoa edeltävä surutyö.
Olin irtisanoutunut töistäni keskiviikkona. Odotin, että irtisanoutuminen toisi ilon, helpotuksen tai edes paniikin tunteen, mutta loppujen lopuksi en tuntenut oikein mitään. Vielä torstaina juhlin firman pikkujouluja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tiesin kyllä, että nuo pikkujoulut olivat viimeiseni, mutta en tuntenut sitä.
Kunnes koitti perjantai-ilta.
Siiderilasin äärellä kerroin lähdöstäni yhdelle vanhimmista Lontoon tutuistani. Sille, johon minulla on jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Joka saa minut nauramaan, toivomaan ja pettymään ja joka on aivan liian samanlainen kuin minä itse. Joka on keskiyöllä seissyt kanssani joka toisessa Lontoon keskustan kadunkulmassa ja jonka olen jo monta kertaa päättänyt unohtaa, unohtanutkin, ja muistanut taas uudelleen. Kerroin, että olen lähdössä, enkä ehkä tule takaisin. Yhtäkkiä ymmärsin, että näemme enää ehkä kerran kaksi.
Kun pääsin kotiin, en enää osannut muuta ajatella. Aloin miettiä kaikkia muitakin ihmisiä, joita minun tulee ikävä. Lontoon parasta ystävääni, joka antoi minulle neliapilarannekorun, jotta minulla olisi onni matkassa. Entistä työkaveriani, jonka kanssa tunnen jonkinlaista sielujen sympatiaa. Tiimikaveriani, joka on omaksunut sarkastisen ja ärtyisän roolin, mutta joka on aina salaa hyväntuulinen. Sitä toimiston ilkikurisinta pelleä, joka aina piirteli baananinkuoriin naamoja ja pisti kerran päänsä ulos ikkunasta vain saadakseen poskeensa ohi lentäneen pulun.
Mietin ihmisiä, joihin halusin tutustua paremmin, mutta joihin tutustuakseni en kuitenkaan tehnyt mitään. Ihmisiä, joiden kanssa en vaivautunut ystävystymään ja toisia, joiden kanssa ystävystyin, mutta joista kasvoin erilleen. Minua alkoi kaduttaa. Toivoin, että jäljellä olisi enemmän aikaa Lontoossa.
Tiedän, että voin jatkossakin vierailla Lontoossa tai palata tänne vaikka pysyvästi, mutta en tiedä, että niin tapahtuu. Kun lähdin Suomesta, tiesin aina palaavani sinne yhä uudestaan ja uudestaan. Lontoosta en ole varma. Jos palaankin, tuntemani ihmiset eivät välttämättä ole enää täällä, sillä monille tämä on läpikulkukaupunki.
Tiedän, että ensi vuonna minulla on mahdollisuus tutustua useampiin ihmisiin kuin Lontoossa ikinä, mutta tällä hetkellä se ei lohduta minua. En minä niitä ihmisiä tunne. Eivät ne vielä ole ystäviäni.
Uskon kyllä, että lähtöpäätös on oikea ja kaikki järjestyy lopulta paremmin kuin hyvin, mutta juuri nyt olen surumielinen.
Tämä postaus on osa kansainvälistä Instagram Travel Thursday -tempausta, jossa merkitään omia matkailuaiheisia kuvia tunnisteella #IGTravelThursday. Tarkoituksena on helpottaa matkakuvien etsimistä ja vahvistaa Instagramia matkainspiraation lähteenä. Oma uudehko ja kiiltävähkö Instagram-profiilini löytyy nimellä @iidja.
Suomessa IGTravelThursday-tempauksen järjestäjiä ovat Running with Wild Horses, Destination Unknown ja Kaukokaipuu.
mä niin tiedän tuon tunteen. vaikka ehkä joskus palaisikin, ei asiat ikinä tule olemaan täysin samalla lailla kuin ennen. haikeaa, melankolista ja ikävää, mutta mun mielestä samalla jotenkin niin ihanaa olla tuollaisessa tunnetilassa. :)
VastaaPoistaJoo, yhden aikakauden loppu on lähellä eikä samaan enää kohta voi palata...mutta aion nauttia viimeisestä kuukaudesta Lontoossa! :)
PoistaMuutoksen tuulissa on aina jotain haikeaa, mutta myös lohduttavaa. Kiitos kauniista postauksesta!
VastaaPoistaNimenomaan, kuuden ja puolen vuoden rutiinin jälkeen tää muutos on kaikesta haikeudesta huolimatta hyvä juttu!
PoistaKomppaan Keaa, mutta minulla lähdettyä on tullut niin monta kertaa ja monesta paikasta että jotenkin siihen haikeuteen tottuu. Ja se mitä tulevaisuus tuo tullessaan on aina myös niin innostavaa että se kannattaa. Upea postaus,ja mikä on muuten suuntana?
VastaaPoistaMä olen ollut nyt aloillani (lyhyempiä reissuja ei lasketa) niin monta vuotta, etten ole ollenkaan tottunut lähtemään. Mutta ehkä siihenkin tänä vuonna tottuu! Suunta on vieläkin vähän auki, mutta Nepal, Kiina, Kambodza, Chile, Argentiina ja Peru ovat harkinnassa! :)
PoistaVau...! Ei hullumpaa, mielenkiinnolla seuraan reissuasi virtuaalisesti, minne sitten päädytkin!! :)
PoistaTsemppiä muutoksiin! Itsellänikin päättyi jotain ja mieli on haikea, mutta samalla helpottunut. Nuo kuvat ja tekstit ovat kauniita ja motivoivia! Tsemppiä uusiin tuuliin :)
VastaaPoistaKiitos Veera! :) Ja ihanaa reissuvuotta 2014 sulle!
Poista